kirjoitan jotten nukahtaisi.

niin. en ole sitten tullutkaan kirjoittaneeksi, mutta ajattelin nyt päästä yli siitä etten tiedä miten kirjoittaa tai mistä kirjoittaa tai että en pidä alaviivoista nimimerkkini ympärillä. heh, olen tainnut joskus kuullakin että teen elämäni liian vaikeaksi takertumalla pikkuseikkoihin. ehkä nämä alaviivat ovat sitä. en vaan ole ihan täysin selvillä siitä, miksi kirjoitan ja kenelle, yläasteella yksi parhaista ystävistäni sanoi että takerrun päiväkirjaa kirjoittaessani liikaa siihen, että sen pitää kuulostaa hyvältä, riittäisi, että se tuntuu hyvältä. mutta en voi mitään sille, että vanhoja päiväkirjoja lukiessani minua häiritsee se, että angstaan niin paljon, jauhan niin paljon samaa. siksi olenkin nyt vihdoin tullut siihen lopputulokseen, että se mitä tänne kirjoitan ei ole pois omalta paperiselta päiväkirjaltani. kirjoitan, mitä tahdon ihmisten lukevan. olen kyllästynyt lukemaan muiden blogeja olematta millään tavalla osallinen, kehtaamatta edes kommentoida. ihan niin kuin joskus olin kyllästynyt seuraamaan vierestä muiden keskusteluja olematta osallinen ja osaamatta edes kommentoida. silloinkin taisi kestää vuoden verran ennen kuin uskaltauduin avaamaan suuni. ehkä enemmänkin. tajusin ihan hiljattain miten valtavasti olen muuttunut kesän aikana ja jälkeen, olen vihdoin saanut kontaktin ihmisiin joihin olen halunnut tutustua vaikka miten kauan ja jotka nyt kuitenkin tuntuvat katoavan ympäriltäni yksi kerrallaan. vaikka tuntuukin siistiltä lähteä ulkomaille, tuntuu että pitäisi tuntea ihminen jotenkin syvemmin mennäkseen sen luokse käymään niin kauas, vieläpä ensimmäisenä täältä suomesta. ujostuttaa. en tiedä mitä tekisin jollei edes rakkaani olisi niin välitön ja ottaisi ihmisiin kontaktia. en tiedä milloin olen lakannut tuntemasta, että jään varjoon ja on ihan sama kuin minua ei olisikaan, mutta olenpa kuitenkin. on syksy. toissapäivänä kun pyöräilin kouluun, oli pimeää kun lähdin, mutten kuitenkaan hakenut lamppua kotoa kun ajattelin ettei iltapäivällä tullessa kuitenkaan ole pimeä. kun lähdin puoli seitsemältä koulusta ja tajusin auringon juuri laskeneen, en tiennyt väsyttikö minua enemmän syksyn ensimmäinen päivä, jona olin viettänyt koulussa koko päivän valoisan ajan vai se, että olin ollut kymmenen tuntia koulussa ja vielä ihan yliskarppina valmiina aloittamaan uuden jakson ja tähtäämään kymppiin kaikista kursseista. nytkin aurinko on juuri laskenut, äsken se vielä paistoi viistosti valaisten mäenrinteen kauniin oranssiksi. muutenkin ruska on tänä syksynä aivan upea, varmaan juuri siksi että on ollut näin pitkään tällaista lämmintä alkusyksyä. yksi kunnon myrsky ja kaikki keltaiset, punaiset ja violetit lehdet ovat maassa. tottakai osittain kaipaan kirpeitä, kuulaita syysaamuja mutta on kyllä mukavampaa lähteä pyöräilemään seitsemältä aamulla kun ei tarvitse edes lapasia saati sitten kuin yhden hupparin. syysloman jälkeen ostan matkakorttiin kauden, tällaisena päivänä kun taivas on kirkkaan sininen ja aurinko paistaa niin lämpimästi että pärjää yhdellä paidalla se tuntuu surulliselta ja jollakin tapaa luovuttamiselta, mutta tiedän että huomisaamuna, kun hikoilen enkä kuitenkaan jaksa pysähtyä ottamaan kaulaliinaa pois ja pyörän ketjut lonksuvat niin että pelkään hammasrattaiden tylsyvän ja koulussa tulee kiire vaihtaa paitaa ja harjata hiuksia kiitän onneani siitä että se on viimeinen aamu konalasta kouluun pyörällä tänä syksynä. ehkä. en minä vielä lupaa mitään siitä millainen sää on viikon päästä, mutta tuntuu vain paremmalta ajatus ettei ole pakko ajaa pyörällä jos ei jaksa. olen kirjoittanut yllättävän paljon, olin aivan kuolemanväsynyt koulussa ja nukahtelin tunnilla tyylikkäämmin kuin ikinä selkä seinää vasten ja havahduin aina hereille 45 asteen kulmassa vasemmalle kallistuneena ja historianopettaja katsoi taas suoraan minuun niin kuin aina kun nukun. teki mieli vain mennä kotiin nukkumaan mutta olin luvannut tulla konalaan. pasilan kohdalla t soitti ja kertoi menevänsä geokätköilemään niin että tavallaan tulin tänne turhaan, tykkään toisaalta hengata j:n kanssa enkä ole ikuisuuteen istunut koneellakaan. niin että ehkä tämä meni näin ihan hyvin. sain raitista ilmaa kun pyöräilin kauniina päivänä. sitä paitsi voi tehdä ihan hyvää se, etten nuku päiväunia, niin käsittämättömän väsynyt kuin olenkin olen muutamana yönä heräillyt keskellä yötä. hiukan mietityttää, mitä saan irti kolmesta päivästä damissa jos valvon melkein koko matkan, hyvä ihme minullahan menee sitten yli puolet ajasta perillä nukkumiseen. ehkä ennen pitkää keksin tähän jotain, ehkä vaikka talven tullen pimeys voisi piristää.öh. heh. niin taas. mutta tosiaan, tämä kirjoittaminen on aika mukavaa. taidan tehdä näin toistekin. vielä kyllä puuttuvat kaverit, ehkä saan jossain vaiheessa avauduttua sen verran että sanon jollekulle: psst, lue mun blogia. jos teet niin, lisää mut kaveriksi. sitten mulla on semmoinen olo että musta tykätään ja ollaan kiinnostuneita. nyt kyllä kuulostan siltä kuin olisin paljon yksinäisempi kuin olenkaan.nukkumaan. kello on jo melkein seitsemän. elämäni menee hukkaan kun vain nukun koko ajan? kun olin pieni, en ikinä leikkinyt kuulapyssyillä tuollaisten isojen parakkien katolla ja ikkunoissa keskellä autiota teollisuusaluetta niin kuin nuo lapset tuolla ikkunan takana. en ole poika. se siitä.