aurinkoista ja mukavaa

aurinko paistaa. rakastan lauantaiaamuja, aamupäiviä, päiviä. sitä kun herää, on jotain hyvää aamiaiseksi (tänään croissantteja ja hedelmäsalaattia varmaan juuri siksi etten ole niin pitkään aikaan ollut kotona), sitten lähtee grafiikkaan (tänään piirsin kolme pientä laattaa täyteen ihania spiraaleja, niistä ei tullut ihan niin pyöreitä kuin olisin halunnut, vaikea hallita niin ohuita viivoja), ja kun tulee kotiin niin voi kävellä hakaniemen torin läpi ja fiilistellä ja vaikka sattua löytämään viisi paprikaa eurolla!ja aurinko paistaa. olisin pyöräillyt jos olisi tuullut vähemmän.pitäisi varmaan ruveta leikkimään tällä livejournalilla jos vaikka oppisi lisäämään ihmisiä kaveriksi ennen kuin ne on lisänneet mut. ja voisi tehdä tästä nätimmän. mutta ei nyt, nyt jaksaa tehdä vaikka mitä kaikkea muutakin. illemmalla varmaan taas siperiaan katsomaan leffoja.

ehkä

ehkä tämä on niitä asioita mitä en koskaan opi. ettei matkalta kotiin palata niin, että seuraavana päivänä täytyy mennä kouluun, herätä aikaisin ja olla skarppi. etenkään jos matkaan on kuulunut yhtensä 60 tuntia bussimatkustamista ja sokerina pohjalla valvottu yö tallinnan vanhankaupungin kapakoissa ja laivaterminaalissa. mielikuvani siitä, että oikeastaan olen kaikkialla vain ulkopuolinen tarkkailija, vahvistui entisestään kun istuin hupparissa ja likaisissa reisitaskuhousuissa niiden minihametyttöjen keskellä. virossa kun bilettämään lähdetään vielä hieman paljastavammissa vaatteissa kuin suomessa. en tiedä olenko tyytyväinen vai tyytymätön siihen, että olen niin säännöllisten elämäntapojen ihminen. toisaalta vituttaa aina lähteä nukkumaan baarista tai bileistä mutta toisaalta rakastan niitä aamuja kun herää kymmenen maissa niin että vaikka on nukkunut tarpeeksi on päivä kuitenkin vielä edessä ja jaksaa tehdä vaikka mitä, vaikka olisi talvi on valoisaa aikaa vielä tuntikausia jäljellä. hyvä puoli on myöskin se, että saa unta (ainakin melkein) koska vain ja missä vain, tätä mietin eilisiltana kun pyörin ja pyörin enkä saanut unta kun t istui koneella eikä tullut viereen nukkumaan ja minä mietin paljonko espanjantehtäviä oli jäänyt tekemättä, miten vähän aikaa on siihen kun itsenäisen ruotsinkurssin tehtävät pitäisi palauttaa ja laskin mielessäni montako kurssia se tekee tähän jaksoon jos on kuusi ja yksi itsenäinen ja kaksi rästissä viime jaksosta ja yksi kirjallisen ilmaisun kurssi viime keväältä ja lopputyötäkin pitäisi aloittaa. kirosin kunnianhimoni ja tunnollisuuteni ja sen, että ylipäätään ajattelin mitään kouluun liittyvää.

syksyinen mutta kaunis amsterdam

kun lahdin tanne etelammas niin kuvittelin etta olisi lampimampi. mutta kun koko maa on littea niin tietenkin tuulee!mutta kaupunki on kaunis ja ihmiset mukavia ja kriek hyvaa ja halpaa. samoin falafelit. ja taalta saa euroshopper-sherrya 2,50 pullo. enkohan minakin viela joskus muuta johonkin keski-eurooppaan vaikka ennen olen ollut niin vakuuttunut siita etta jaan suomeen aina ja ikuisuudeksi. en edelleenkaan lahtisi lopullisesti, en, mutta ehka vuodeksi tai pariksi. tai vain puoleksi. kuka tietaa. pelottavinta on etta taas kun tuli saksaan tuli kovin kotoisa olo, oikeastaan arvasin sen kun baltian maat ja puola olivat niin eksoottisia etta pelkasin henkeni edesta kun bussissa ei ollut turvavoita. siella kaikki naytti niin erilaiselta, nukuimme tallinnassa jonkun tuntemattoman hyvin koyhan naisen kotona ja se oli kuin eri maailma siita, mihin olen tottunut. tottakai latvialaiset pikkutiet peltojen ja maalaistalojen keskella olivat paljon kiehtovampia kuin saksalaiset valtavat moottoritiet mutta silti jo siina, milta ausfahrt-liikennemerkit ja tuulimyllyt ja bauhausit nayttivat bussin ikkunasta oli jotain mukavan tuttua. ja siina, etta valtava uuniperuna tsatsikilla maksoi 1,90 ja myyja taisi luulla minua saksalaiseksi kun puhuin sille.voisin jaada tanne pidemmaksikin aikaa enka lahtea huomenna, ihmiset taalla ovat kovin mukavia vaikka olenkin ihan yhta huono tutustumaan kuin aina ennenkin. tai no en ehka ihan yhta huono, olin toissailtana aarettoman yllattynyt siita, miten vahvasti koin kuuluvani naiden aktivistien joukkoon kun kaveltiin poliisiaseman eteen pitamaan metelia vaikka kotona olen yleensa ottanut mielellani (tai ehka asiaa sen kummemmin ajattelematta tai ehka puoliksi lapalla) sen vahan demon tai hassakan ulkopuolisen, ei-aktivistin nakoisen tyypin roolin. mutta on sittenkin hauskempaa pukeutua mustaan ja olla muiden joukossa. tama on viela jarisyttavampi huomio kuin joitakin vuosia sitten se, etten pelkaisikaan joutua putkaan.tavallaan on surullista huomata tama nyt kun varmaan pitaisikin muuttaa ulkomaille etta tapahtuisi yhtaan mitaan lahiaikoina.

kirjoitan jotten nukahtaisi.

niin. en ole sitten tullutkaan kirjoittaneeksi, mutta ajattelin nyt päästä yli siitä etten tiedä miten kirjoittaa tai mistä kirjoittaa tai että en pidä alaviivoista nimimerkkini ympärillä. heh, olen tainnut joskus kuullakin että teen elämäni liian vaikeaksi takertumalla pikkuseikkoihin. ehkä nämä alaviivat ovat sitä. en vaan ole ihan täysin selvillä siitä, miksi kirjoitan ja kenelle, yläasteella yksi parhaista ystävistäni sanoi että takerrun päiväkirjaa kirjoittaessani liikaa siihen, että sen pitää kuulostaa hyvältä, riittäisi, että se tuntuu hyvältä. mutta en voi mitään sille, että vanhoja päiväkirjoja lukiessani minua häiritsee se, että angstaan niin paljon, jauhan niin paljon samaa. siksi olenkin nyt vihdoin tullut siihen lopputulokseen, että se mitä tänne kirjoitan ei ole pois omalta paperiselta päiväkirjaltani. kirjoitan, mitä tahdon ihmisten lukevan. olen kyllästynyt lukemaan muiden blogeja olematta millään tavalla osallinen, kehtaamatta edes kommentoida. ihan niin kuin joskus olin kyllästynyt seuraamaan vierestä muiden keskusteluja olematta osallinen ja osaamatta edes kommentoida. silloinkin taisi kestää vuoden verran ennen kuin uskaltauduin avaamaan suuni. ehkä enemmänkin. tajusin ihan hiljattain miten valtavasti olen muuttunut kesän aikana ja jälkeen, olen vihdoin saanut kontaktin ihmisiin joihin olen halunnut tutustua vaikka miten kauan ja jotka nyt kuitenkin tuntuvat katoavan ympäriltäni yksi kerrallaan. vaikka tuntuukin siistiltä lähteä ulkomaille, tuntuu että pitäisi tuntea ihminen jotenkin syvemmin mennäkseen sen luokse käymään niin kauas, vieläpä ensimmäisenä täältä suomesta. ujostuttaa. en tiedä mitä tekisin jollei edes rakkaani olisi niin välitön ja ottaisi ihmisiin kontaktia. en tiedä milloin olen lakannut tuntemasta, että jään varjoon ja on ihan sama kuin minua ei olisikaan, mutta olenpa kuitenkin. on syksy. toissapäivänä kun pyöräilin kouluun, oli pimeää kun lähdin, mutten kuitenkaan hakenut lamppua kotoa kun ajattelin ettei iltapäivällä tullessa kuitenkaan ole pimeä. kun lähdin puoli seitsemältä koulusta ja tajusin auringon juuri laskeneen, en tiennyt väsyttikö minua enemmän syksyn ensimmäinen päivä, jona olin viettänyt koulussa koko päivän valoisan ajan vai se, että olin ollut kymmenen tuntia koulussa ja vielä ihan yliskarppina valmiina aloittamaan uuden jakson ja tähtäämään kymppiin kaikista kursseista. nytkin aurinko on juuri laskenut, äsken se vielä paistoi viistosti valaisten mäenrinteen kauniin oranssiksi. muutenkin ruska on tänä syksynä aivan upea, varmaan juuri siksi että on ollut näin pitkään tällaista lämmintä alkusyksyä. yksi kunnon myrsky ja kaikki keltaiset, punaiset ja violetit lehdet ovat maassa. tottakai osittain kaipaan kirpeitä, kuulaita syysaamuja mutta on kyllä mukavampaa lähteä pyöräilemään seitsemältä aamulla kun ei tarvitse edes lapasia saati sitten kuin yhden hupparin. syysloman jälkeen ostan matkakorttiin kauden, tällaisena päivänä kun taivas on kirkkaan sininen ja aurinko paistaa niin lämpimästi että pärjää yhdellä paidalla se tuntuu surulliselta ja jollakin tapaa luovuttamiselta, mutta tiedän että huomisaamuna, kun hikoilen enkä kuitenkaan jaksa pysähtyä ottamaan kaulaliinaa pois ja pyörän ketjut lonksuvat niin että pelkään hammasrattaiden tylsyvän ja koulussa tulee kiire vaihtaa paitaa ja harjata hiuksia kiitän onneani siitä että se on viimeinen aamu konalasta kouluun pyörällä tänä syksynä. ehkä. en minä vielä lupaa mitään siitä millainen sää on viikon päästä, mutta tuntuu vain paremmalta ajatus ettei ole pakko ajaa pyörällä jos ei jaksa. olen kirjoittanut yllättävän paljon, olin aivan kuolemanväsynyt koulussa ja nukahtelin tunnilla tyylikkäämmin kuin ikinä selkä seinää vasten ja havahduin aina hereille 45 asteen kulmassa vasemmalle kallistuneena ja historianopettaja katsoi taas suoraan minuun niin kuin aina kun nukun. teki mieli vain mennä kotiin nukkumaan mutta olin luvannut tulla konalaan. pasilan kohdalla t soitti ja kertoi menevänsä geokätköilemään niin että tavallaan tulin tänne turhaan, tykkään toisaalta hengata j:n kanssa enkä ole ikuisuuteen istunut koneellakaan. niin että ehkä tämä meni näin ihan hyvin. sain raitista ilmaa kun pyöräilin kauniina päivänä. sitä paitsi voi tehdä ihan hyvää se, etten nuku päiväunia, niin käsittämättömän väsynyt kuin olenkin olen muutamana yönä heräillyt keskellä yötä. hiukan mietityttää, mitä saan irti kolmesta päivästä damissa jos valvon melkein koko matkan, hyvä ihme minullahan menee sitten yli puolet ajasta perillä nukkumiseen. ehkä ennen pitkää keksin tähän jotain, ehkä vaikka talven tullen pimeys voisi piristää.öh. heh. niin taas. mutta tosiaan, tämä kirjoittaminen on aika mukavaa. taidan tehdä näin toistekin. vielä kyllä puuttuvat kaverit, ehkä saan jossain vaiheessa avauduttua sen verran että sanon jollekulle: psst, lue mun blogia. jos teet niin, lisää mut kaveriksi. sitten mulla on semmoinen olo että musta tykätään ja ollaan kiinnostuneita. nyt kyllä kuulostan siltä kuin olisin paljon yksinäisempi kuin olenkaan.nukkumaan. kello on jo melkein seitsemän. elämäni menee hukkaan kun vain nukun koko ajan? kun olin pieni, en ikinä leikkinyt kuulapyssyillä tuollaisten isojen parakkien katolla ja ikkunoissa keskellä autiota teollisuusaluetta niin kuin nuo lapset tuolla ikkunan takana. en ole poika. se siitä.